sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Via Barbarigo


Minulla on kaunis ystävätär. Kuljetin häntä joskus mukanani kuin talismaania. Hänen hampaansa olivat kuin maitohampaat, niin valkoiset. Hiukset tumma matto, iho ohut kermakerros.
Nautimme toistemme seurasta. Vierailimme tummanpuhivissa ravintoloissa. Valkoisia pöytäliinoja ja kynttilöitä. Kihisimme salaisuutemme toistemme suuhun.


Päätimme matkustaa Venetsiaan. Paatti kuljetti meidät laguunia pitkin kaupunkiin. Turistit olivat siltä vuodelta kaikonneet ja asuinalueellamme niitä ei ollut lainkaan. Nunnat pitivät iltäpäivähetkeä suljetulla pihalla. Ikkunat nousivat synkkinä tummaa taivasta vasten. Vaeltelimme siltoja pitkin, emme osanneet eksyä. Ilma tuoksui ikkunamme takana kalalle ja pyykille. Veneet ajoivat alitsemme.



Eräänä iltana söimme kirkkaan mustia totanoja ja lähdimme sen jälkeen etsimään Hemingwayn kantapaikkaa, Harry´s baria. Matkan varrella poikkesimme pieneen kirjakauppaan. Sen omistaja oli tutun näköinen: kuin laadukkaan elämäntaito-oppaan turvallinen puoliso. Selailin huolimattomasti niteitä, naksutin korkoa puiseen lattiaan. Mies katseli jokaista liikettä, raskaat silmäluomet luotuina alas. Lopuksi hän ojensi minulle paksun, moneen kertaa taitetun paperin, jonka pyysi avaamaan vasta myöhemmin. Tunsin äkillistä iloa ja heikotusta.


Baarin hämyvalo ja viini heilahtivat päähän. Ihmisten ystävällisyys kupruili joka suuntaan. Nauroimme voimatta lopettaa. Yöllä hoipistelmimme asuntoomme vanhan kadunmiehen seuratessa. Hänellä oli puujalka. Karistimme hänet vaivattomasti kuin kapisen luun, tahdottoman vanhuksen.


Halusimme tavata Ponte di Rialtolla liikettä pitävän Sergio e Massimo Boldrinin. Hänellä on sadoittain naamioita, joista osa on esiintynyt Kubrickin Eyes wide shutissa. Astuimme liikkeeseen, joka oli paljon pienempi kuin kuvittelimme. Naamioden paljous loi sinne kuitenkin tunnelman, kuin seisoisimme täpötäydessä hississä. Omistaja esitteli töitään ääni innostuksesta väristen. Sopivien naamioden löytäminen kesti kauan. Ystävättäreni osti lopulta valkoisen, nauhalla niskaan kiinnitettävän, Arlecchinon. Itse valitsin kultaiset kasvot, joita pidettiin yllä kepin avulla.


Laguunin vesi oli auringon paisteessa turkoosia. Haimme viiniä ja sulkeuduimme asuntoomme. Riisuimme vaatteet ja pukeuduimme naamioihimme. Ystävättäreni kertoi minulle asioita itsestäni, pahoja asioita, joita en millään voinut muistaa tapahtuneen. Hän jatkoi tuntikausia: välillä innolla ja huutaen, välillä monotonisesti kuiskimalla. Olin jähmettyt kultaisen naamioini taaske. Pitelin sitä kouristukseen asti käsissäni.


Aamulla oveemme koputettiin. Kirjakauppias seisoi pimeäässä eteisaulassa, kasvoillaan vino, huulille maalattu hymy. Kaadoimme hänelle viiniä. Laitoimme musiikin soimaan.


Poistuimme asunnosta vasta kahden päivän kuluttua. Venetsia oli silloin höyryävän, lähes mustan sumun peitossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti